Kohtaamisia eräänä arkisena päivänä.

Ensimmäinen. Tapasin Tulevaisuuteni marketin kassajonossa. Se seisoi takanani, asetteli ostoksensa nätisti järjestykseen liukuhihnalle niin, ettei yhtään tyhjää kohtaa jäänyt näkyviin. Painavimmat ensin: kolme pulloa keltaista juomaa, maksalaatikko ja kilo sokeria. Taskustaan Tulevaisuus kaivoi rypistyneen muovipussin ja juuri oikean kokoisen rahan. Se hymyili hiljaa itsekseen, kuin tyytyväisyyttään. Omalla vuorollaan iski tarinaa kassatytön kanssa ja jatkoi hiljaista hymyään. Pieni ja heiveröinen, harmaantunut, mutta täynnä vaatimattoman tuntuista onnea.

Toinen. Kotimatkalla pysähdyin kuvaamaan sadetta orapihlaja-aidassa. Syrjäsilmääni ilmestyi ohikulkeva Hetki, joka pysäytti huojuvan matkansa jäädessään tuijottamaan kyykistelyäni kadun varressa. "Kauneutta", sanoin minä. Hetki vastasi nyökytellen, "Toden totta. Harvoin näkee kenenkään huomaavan sitä pienissä asioissa". Sovimme pitävämme silmämme tästedes aina avoinna, ettemme kävelisi kauneuden ohi ja menettäisi sitä. Ihastelimme yhdessä pisaroiden välkettä, kunnes kotikulmieni Bukowski jatkoi matkaansa kohti seuraavia nautintoja. Kenties myös kauneutta.

Lauantaina kävin toteuttamassa videotaiteen supertähden Pipilotta Ristin toiveen Kiasmassa. Hän toivoo, että Elixir-installaatio toimisi nimensä mukaisesti lääkkeenä mielelle hoitaen, raviten ja antaen energiaa. Edellisen illan Isiksen ja Mammiferin tyhjentävän keikan jälkeen pääni kaipasi jo uutta sisältöä, täytettä tulevaa varten. Syötin sille jatkuvana virtana soljuvia värejä, korvia hiveleviä ääniä, kiertävänä toistuvaa liikettä. Lisäksi myöhemmin samana viikonloppuna tarjoilin sanaa, viivaa ja kosketusta. Kuvan kaipuuta.

Teilläkin on joulukuun alkuun asti aikaa käydä ravitsemassa sielua. Suosittelen Elixiriä lämpimästi myös kiireen ja kireyden poistoon sekä treffipaikaksi.

Hyvää isänpäivää! Tänä vuonna kahvin kyytipoikana nautitaan mokkapaloja, koska toscakakun mantelilastut unohtuivat kauppalistalta.

Lauantaina vietettiin Pyhäinpäivää, maanantaina kuu oli täysi.

Viime viikolla väsymys puski huokosista läpi. Se näkyi läpikuultavassa ihossa, painoi lihaksissa. Hyvien ihmisten ja huippukeikkojen täyttämä viikonloppu nollasivat kuitenkin täydellisesti. Arki hävisi hetkessä upotessani musiikkiin Torven tanssilattialla. Musiikki liikutti kehoani, kunnes se oli läpeensä hikinen ja voipunut. Kaksi aamua ilman onkopakkoa ja kyynisyyttä. Rento olo, tyyni mieli.

Hetki sitten elämä muistutti väliaikaisuudestaan. Ystäväni sanoin elämää ei pitäisi elää sitku, vaan nytku. Vaikka arki tuntuisi raskaalta, pitäisi osata tehdä valintoja, jotka kantavat hyvää kauas sen sijaan että nakertavat pikku hiljaa sisältä. Vaatii enemmän rohkeutta olla tyytyväinen ja onnellinen kuin jäädä kiemurtelemaan murheeseen ja antaa periksi. Aika on lyhyt, joten siitä tulisi nauttia ja sitä jakaa yhdessä.

Kivoja asioita tiistaina, joka olikin keskiviikko: lämmin takki, maailman hienoimmat säärystimet, upouusi paistokasari, punainen kaulahuivi, aina oikein -neulos, erinomainen palvelu postissa, marketissa ja alakerran elektroniikkakaupassa, törmääminen tuttuun aikojen takaa, hauska heijastin, ääneen puhuminen, yhdessä nauraminen, jakaminen, Aretha Franklin, Spotify, rauha. Asiakaskin kehui.

Ei hassumpaa ollenkaan.

Viime aikoina julkiset selonteot ovat jääneet vähiin. Pysähdyin pohtimaan mitä olen viime aikoina touhunnut. En edes muista.

Viime viikko oli raskas. Raskasta ylittää parhaansa rajat, raskasta joutua yhtäkkiä selkä seinää vasten, raskasta kuulla kertomatta jääneitä totuuksia, raskasta miettiä tulevia.

Viikonloppuna kohtasin hyvyyttä. Hyvyyttä välittämisen, yhdessäolon, kannustavien sanojen, hymyjen ja armeliaisuuden muodossa. Monet eivät ehkä tajua, miten suuri merkitys pienillä teoilla, muistamisilla ja kommenteilla on. Välittämistä voi osoittaa monin tavoin, tärkeintä että niin tekee. Hymy, peukku, kuppi kahvia, mukaan pyytäminen. Sen enempää ei välttämättä tarvita.

Juuri nyt kulutan. Kulutan tekstiä, liikettä, kuvia, ääniä, rytmejä, makuja. Luominen kolkuttelee ovella, se kurkkii ujona odottaen omaa aikaansa. Ei uskalla astua esiin, koska tietää olevansa liian suuri sille nyt varattuna olevaan tilaan, vaativansa enemmän kuin sille tällä hetkellä pystyn antamaan.

Tuhlaan vähäistä vapaa-aikaani haaveiluun. Haaveilen lämmöstä ihollani, hitaudesta, syvästä tunteesta. Aamuista, jolloin ei ole kiire mihinkään ja voi uppoutua peiton uumeniin nauttimaan uudesta päivästä ja hetkestä. Valosta. Silityksestä selässä. Kaiken maailman villasukista, vakosamettihousuista, ehjistä kengänpohjista. Vähemmästä työmäärästä, paremmasta paineensietokyvystä. Kaikista muistakin väreistä kuin keltaisesta, paitsi lohenpunaisesta. Uusista resepteistä. Niskahiuksista. Vahvuudesta ja kehosta, joka ei pistä vastaan. Mielen voimasta. Lukemattomista kirjoista. Hyvyydestä ja kauneudesta.

Viimeksi katsottu Lukas Moodyssonin Mammutti kertoi turhuudesta, ihmisten välisestä pinnallisuudesta ja siitä mitä on sen alla. Anna Gavaldan nautinnollinen uusin suomennos Lohduttaja hämmensi, itketti, nauratti ja vei koko skaalan läpi koko 600:lla sivullaan. The Black Atlanticin debyyttilevy siivitti tänään työpäivän aikana takaisin Sardiniaan, missä kuuntelimme akustista keikkaa pimenevässä yössä, jalat yhä lämpimään hiekkaan kaivautuen. Kometa Torvessa sen sijaan sai hien pintaan.

Tarkemmin ajatellen saatan jopa pitää lohenpunaisesta, kunhan sitä murtaa hieman valkoisella.

Eilen muistin taas, että tässä harjoituksessa riittää haastetta loppuiäksi. Sain muistutuksen nöyryyden voimasta, omien voimavarojen rajallisuudesta, yrittämisen harhasta. On vain luotettava siihen mitä tekee. Vertailu on turhaa, kuten kuvitelmat siitä, että harjoitus kulkisi tietyn aikataulun ja kaavan mukaan. Koskaan ei tiedä, minkälainen keho on tänään, miten se suhtautuu eiliseen huomenna.

Jokainen uusi asana on haaste. Se on kuin palapeli, joka on ratkaistava ennen seuraavaa askelta. Oivaltaminen ei ole vain fyysistä, suurimman kamppailun olen itse käynyt pääni sisällä. Silti sarja on tuskin koskaan valmis. Ainakaan tämän ihmiselämän aikana.

Viikonlopun vietämme Hanne Sydänmaan ohjauksessa. En odota mitään, toivon vain vähän. Silti kavala mieleni odottaa salaa ratkaisuja kankean pakaran ongelmaan, niksejä bandhojen huijaamiseen ja yön aikana taikaiskusta kehittyneitä käsilihaksia. Mikäpä olisi malttamattomalle sen hankalampaa kuin kärsivällisyys ja loputon määrä työtä.

Tekee siis hyvää keholle ja mielelle.

Sharathin sanoin: harjoittele, harjoittele, harjoittele.

Kesän viimeiset rippeet, viilenevät illat ja tummat yöt Toscanassa eli lyhyt matkakertomus perheemme ensimmäisestä yhteisestä reissusta ehkä vuoden 1982 jälkeen.

Rustiikkinen, lähes satavuotias vuokratalomme sijaitsi pienessä Chiassa Superieure -kylässä kaksi tuntia Roomasta pohjoiseen. Chiassa on pittoreski, kenties hyvin tyypillinen italialainen pikkukylä, josta löytyy baari/kioski, useammin suljettuna kuin avoinna ollut lähimarketti, merkkivaateliike ja leipomo, joka iltaisin muuttui pizzeriaksi ja paikallisten miesten kokoontumispaikaksi. Sekä tietenkin kirkko.

Maatila, jonka huvilassa asuimme, tuottaa edelleen oliiviöljyä ja muun muassa alueen kaiken ehtoollisviinin. Pinjan kevyt tuoksu, kostea lämpö ja vaimea lammaslauman kellojen kalkatus avasivat aamumme ja toivottivat hyvät yöt syyskuisen viikon varrella.





Arezzon 100 000 asukkaan kaupunki on romaanisen ajan merkittäviä keskuksia Toscanassa. Vuosisataisten perinteiden mukaan täällä juhlitaan saraseenien karkoitusta jokavuotisilla karnevaaleilla ja turnajaisilla. Samana sunnuntaina järjestetään myös valtavat markkinat, joilta voi ostaa lähes kaikkea, mitä kuvitella saattaa: käsitöitä, elintarvikkeita, antiikkia, huonekaluja, vaatteita...






Toscanaa halkovat nopeat moottoritiet, joista uusin ja ruuhkaisin on maksullinen. Maakunnassa, kuten koko Italiassa, riittää loputtomasti nähtävää. Kävimme ahmimassa Pisan kaltevine torneineen, uskomattoman kauniin ja mäkisen Siennan, muurien turvassa uinuvan Luccan, turisteja pursuavan Firenzen. Silti paljon jäi näkemättä, me raapaisimme vain historian pintaa.







Matkallamme näimme kymmeniä roomalaiskatolisia kirkkoja, katedraaleja ja basilikoja. Yksistään Luccassa niitä riitti lähes joka korttelille omansa. Nämä rakennukset ovat usein oman aikansa arkkitehtuurin helmiä, joihin on uhrattu parhaiden piirtäjien lahjakkuus, uusimmat keksinnöt ja tekniikka sekä kirkkoja rakentaneen kansan selkänahka. Ne seisovat edelleen paikallansa, osa sodista ja pommituksista välittämättä, turistien jatkuvan virran ihmettelyn kohteina.

Viikko pastan, pitsan ja hyvän viinin kotimaassa sytytti rakkauteni tätä kulttuuria kohtaan ehkä kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. La dolce vita, palaan pian uudelleen.

Mitä sulle kuuluu?

No, ei mitään ihmeitä, sitä samaa vaan. Hyvää siis. Töitä riittää, mutta koitan kuitenkin käydä neljä kertaa viikossa joogassa. Olen alkanut ottaa asiat rennommin, enkä jaksa suotta murehtia turhista.

Illat pitenee, ihanaa kun on näin nätti syksy. Lämmintä. Aika paljon ollaan työn puolesta ajeltu ympäriinsä, tehty juttuja monilla paikkakunnilla ja tutustuttu eri alojen osaajiin. Ihan hyvin on duunia riittänyt, vaikka on ollut huono aika. Ollaan saatu uusia asiakkaitakin.

Ei, en ole tavannut viime aikoina ketään kovin mielenkiintoista. Tai on yksi, mutta ei se tiedä minusta. En ole halunnut käydä treffeillä, minulla on parempaakin tekemistä. Oma elämä, josta olen mustasukkainen kaikelle tarpeettomalle. Jännitän, että joku veisi jalat alta, sillä olen aikamoinen salamarakastuja, kuten tiedät. Sieniretki, tuulihatut ja erilaiset kulttuuririennot tekevät toki aina vaikutuksen.

Ensimmäinen kontakti saavutettu. Nyt vaan pohdin, kuka on L.

Mites sulle, mitä olet touhunnut viime aikoina?