Pitkästä aikaa pilkahdus taivaalla, ujo lupaus keväästä ja sen mukanaan tuomista pidemmistä päivistä. Ehkäpä tämä pimeys sittenkin taittuu, vaikka se loputtomalta aina tähän aikaan vuotta tuntuukin.

Kuuntelen talven ääniä. Tykkään lumen narskumisesta kenkää vasten sekä sen häikäisevästä puhtaudesta. Meri lepää horroksessa jään alla, kun kävelemme Tokoinlahden poikki leppoisana tammikuun sunnuntaina. Hiukset huurtuvat valkeiksi hupun reunaan. Mielessä on laskiaispulla ja iltapäivän raukea vaeltelu. Onni, ei sen enempää.

Joskus pelkkä lähellä oleminen riittää. Toisen vierestä herääminen, kainaloon kietoutuminen keskellä pimeintä yötä. Lämmön tunne iholta iholle. Se, kun voi kuulla toisen kehräävän niskahiuksia vasten ja pitävän kiinni, ettei vahingossa pääsisi putoamaan.

Yksi vuosi taas enemmän, yksi talvi edellistä vanhempana. Sinun juhlapäiväsi aloittaa ja lopettaa viikon.

Vuoden ensimmäisenä maanantaina kahvivieraita Hyvinkäältä, lauantaina tanssia seuraavan aamun koitteeseen ja veltto sunnuntai. Ystävien seurassa on hyvä olla.

Fonttien tunnistamista, qr-koodeja, kuvien metsästämistä, Powerpointin ja Wordin kanssa kikkailua, ihmistyyppien tunnistamista, onnistumisen tunteita sekä yhtä lailla napakkuutta että ystävällisiä sanoja. Niistä on työpäivien kirjo tehty.

Jälkikäteen saatu kiitos ja palaute vuosien työsumasta lämmittää. Valtava työmäärä on opettanut tehokkuutta, toimivia rutiineita ja periksiantamattomuutta. Vuodet ovat opettaneet paljon itsestä, rajoista ja suhteesta muuhun. Jälkikäteen voin sanoa, että tiedän osaavani tämän homman ja ottaneeni monesta opiksi. On silti mukava kuulla, että minua kaivataan.

Tiedän myös, että kiireen paisuttelu, sen ihannoiminen ja itsen tärkeäksi tekeminen on turhuutta, johon en enää halua lähteä mukaan.

* * *

Netti on täynnä viisaitakin sanoja, joita lainataan monesti muistamatta niiden alkuperää, vaikkei sanoja voikaan omistaa. Tänään törmäsin jälleen kerran tähän:

Life’s not about waiting for the storm to pass. 

It’s about learning to dance in the rain.

Vivian Greene

Aamulla olisin halunnut tanssia töissä Canin tahtiin, mutta en kehdannut. Lumi satoi ulkona valaisten joulukuisen arkipäivän, myrsky sen sijaan voimistuu yön mittaan kohti aamua ja uutta viikonloppua.

* * *

Tuuli puhaltaa lisää lunta nurkkiin, uusi aamu on silti hiljainen. Toivon hiljaa mielessäni, että Tallinnan muusikot pääsevät turvallisesti perille Helsingin satamaan ja illalla Lepakkomieheen soittamaan. 

Viikonlopun hesarit, K:n kutomat syntymäpäivälahjatöppöset ja aamupuuro. Ompelua ja kutimet esiin, niin moni suunnitelma toteutuu tänäänkin.

* * *

Viikko on mukava aloittaa muistelemalla vanhoja jonkun kanssa, joka on käynyt läpi samoja mutkia samoihin aikoihin toisaalla. Kahvilla E:n kanssa totesimme, ettei kumpikaan kaipaa aikaa parikymppisenä, jolloin kaikki oli yhtä suurta draamaa ja vuoristorataa vailla loppua. Vuodet sen sijaan ovat tuoneet mukanaan itsevarmuutta, rauhaa ja kiitollisuutta. Elämä on paljon yksinkertaisempaa nykyisin, kun on varaa olla itselleen armollinen ilman että se tuntuu luovuttamiselta tai että jää jostain paitsi.

Kokemukset opettavat, jos niin itse valitsee. Kun on mennyt aikansa, tulee myös hetki jolloin on hyvä pysähtyä ja vetää henkeä.

Elämä ei ole jäänyt paikalleen, vaikka monesta olen luopunutkin. Vapaa-aika ilman aikatauluja on ylellisyyttä, jonka arvon ymmärrän vasta nyt. Aina ei tarvitse olla menossa. Aina ei tarvitse olla suorittamassa. 

Tekemättä oleminen ei ole mistään pois.

Aamulla siivotessa vinyylilevypinoja lattialta löysin uuden rakkauden: David Axelrodin William Blakesta inspiroituneen Song for Innocencen. Levy, joka tunkeutui jo ensi kuulemalta niin syvälle, etten osaa edes sanoa siitä mitään. Se vaan tuntuu ja on.

Viime aikojen kaksi parasta musiikkielämystä olivat osittain vastakohtaisia toisilleen; toinen kotoisin tiuhaan asutusta Japanista ja toinen aavikon reunalta Afrikasta. Japanin psykedeeliset Acid Mother Temples -papat veivät Korjaamolla aivan uusiin sfääreihin hulluudellaan. Viime maanantaina samassa salissa Malista saapuneet Tinariwenin tanssivat tuaregipapat sen sijaan jättivät rintaan lämmön ja hymyn. Näistä kahdesta olen tosi kiitollinen. Musiikki on rakkaus ja papat ihania.

Tänään illalla on tiedossa Korjaamolla lisää kivaa: Kuusumun profeetat ja Janne Westerlundin soolokeikka. Sitä ennen hyviä ihmisiä, sushia, vähän sinisen sävyjä ja joogaa.

Aurinkoisessa pikkupakkasessa kohtaan kirkasta povaristaan salaa naukkaavan vanhemman rouvan, joka on ensin vihainen ja sitten alkaa kertoa antaumuksella elämästään Vallillassa, heikentyneestä näöstään ja huonokuntoisista naapureistaan. Olimme yhtä mieltä Kallion kirjaston kauneudesta ja sovimme tapaavamme uudelleen kuukauden päästä, kun olen neulonut hänelle hillityn värisen kaulaliinan.

Joogasalin infrapunalämpö ja yin-harjoitus saavat mielen liikkeet hiljentymään. Kuulen vain kehoni äänen, kuinka se vajoaa yhä syvemmälle rennoksi ja antaa periksi kireydestä muutaman minuutin jälkeen. Parina päivänä aiemmin kipu on kiristänyt kehon lukkoon, mutta nyt se avautuu jälleen kohta kerrallaan ja tunnen kuinka tukokset aukeavat.

Kotona selailen eilisten kirjamessujen aarteita: Sally Butcherin Vegestanista valikoituu päiväruuaksi baid bi tamatenin eli juustolla kuorrutetut, kananmunalla täytetyt tomaatit ja pitaleivät lohen kanssa. Selaan bhagavadghitaa ja mietin, kuinka paljon hyvää olen tänäänkin kohdannut.

Vielä iltapalaksi pinaatti-feta-pinjansiemen piirakat, Radio Helsinki ja Le Havre. Kauheasti virtaa, tekisi mieli juosta korttelin ympäri.

Olen oppinut nukkumaan: ensin sänkyyn ilman tuntien taistelua, sitten sohvalle ennen ensimmäistä mainoskatkoa. Nykyisin nukun seitsemän tunnin unia, jopa kesken yötä heräämiset ja pyörimiset ovat jääneet. Useamman vuoden uniongelmat painavat kuitenkin edelleen takaraivossa ja pidän silti välillä hysteerisestikin kiinni levollisista hetkistä ennen nukkumaan menoa. Ei nopeaa musiikkia, muita ihmisiä, ainoastaan suomenkielistä luettavaa. Vaakataso ja peitto. 

Normaali uni on on niitä asioita, jotka hukkaamme turhan usein matkan varrelle testatessamme omia äärirajojamme tai murehtimalla asioita, joihin emme edes voi vaikuttaa. 

* * *

Onnelliset ihmiset ovat kiitollisia. Minua on ilahduttanut viikon sisään kuin itsestään virrannut höpöttely N:n kanssa teekupin äärellä, lempeä hot yin -harjoitus M:n johdolla Moolassa, Kalevi Helvetin kauhutarinat Lepakkomiehessä, värien löytäminen, vuosi ja 10 kuukautta, koko viime viikonloppu kolmine syntymäpäivineen Hyvinkäällä, Lahdessa ja Kärkölässä sekä rakkaiden ystävien ja vanhempien tapaaminen pitkästä aikaa. Kullanarvoista on ollut vapaa-aika, mielekäs työ ja onnistumisen tunteet.

Lauantai-iltana kerhomme kokoontui ensimmäistä kertaa V:n ja J:n keittiöön. Illan mittaan valmistui hampurilaisia kahdella erilaisella pihvillä ja itsetehdyillä sämpylöillä, bataattifransuja, ransch-kastiketta, tomaattisalsaa, coleslawta ja newyorkilaista juustokakkua. On mukavaa tavata ystäviä myös matkakuvien ja yhdessä tekemisen äärellä, ei aina tuopin tai vissyn voimalla.

* * *

Ratikan madellessa työpäivän jälkeen luen tarinoita Sri K. Pattabhi Joisista ja mietin, kuinka onnellinen olenkaan. Voisinpa kertoa sen kaikille.

Alan taas vähitellen muistaa, miten hengitetään.

Ymmärrän nyt, että joidenkin asioiden tahaton unohtaminen ajan myötä ja niiden uudelleen opetteleminen johtaa parhaimmillaan hyviin oivalluksiin. Omaan harjoitukseen voi tottua niin, että siitä tulee liiankin tuttu.

Tauon jalkeen huomaan, että osaan keventää vasta sitten, kun on tarpeeksi voimaa. Ensimmäiset harjoitukset kahden kuukauden tauon jälkeen ovat olleet raskaita ja olen ollut yllättynyt, miten voimaa vaativaa astanga oikein on. Vasta nyt, kuukauden joogaamisen jälkeen alan saada kiinni jotain siitä keveydestä, joka ennen oli läsnä. On helpompi keskittyä hengitykseen ja antaa sen viedä loppuun asti, kun pystyy päästämään irti kehon jännityksestä.

Astanga on tie, joka on palkinnut monin tavoin. Kun ulkoinen voima on hukassa, pitää keskittyä voimaan sisällä, kuten M. Kolmannen linjan salilla neuvoi.

Paljon on tapahtunut, moni asia muuttunut.

Koti on kutistunut, elinpiiri laajentunut, vapaa-aika lisääntynyt. Nukun yöni hyvin ja herään reippaana. Päivittäinen pyöräily ja happi pitävät silmät auki, ruokkivat ihoa. Arkikiire on poissa, takki ihanasti kevyempi.

On hyvä olla.

Sunnuntaina olemme heränneet hitaasti ilman aikatauluja 10 tunnin unien jälkeen, nauttineet aamupalan lehtiä lukien, kahvittaneet kavereita, katsoneet Edgar Allan Poen innoittaman elokuvan, käyneet 2,5 tunnin kävelykierroksella, herkutelleet Kauppatorin vohveleilla ja palkinneet itsemme Cafe Del Marin suonentukkijapitsalla. Päivää on vielä jäljellä, eikä silti tarvitse tehdä mitään.

Elokuu tekee loppuaan. Aika käy vähiin ennen uuden alkua.

Olen salaa tyytyväinen ikkunan takana katuja kastelevasta sateesta: tänään ei ole pakko tehdä mitään. Viimeiset vapaapäivät ilman aikatauluja, joita olen muutenkin kartellut muutaman viime viikon ajan. Aikaa itselle, olla ja kerätä voimia. Karistaa harteilta vuosien kiire ja pelko jaksamisesta. Olla hiljaa, antaa sisällä kutittelevan uuden heräillä omaan tahtiinsa.

En vielä tarkkaan tiedä, mitä tuleman pitää. Todennäköisesti tiukkoja aikatauluja, rutiinimaista liukuhihnaa ja toisaalta ongelmanratkaisua aineistojen ja ihmisten kanssa. Haastavaa ja osittain hyvin vastuullistakin, mutta sitähän minä juuri tarvitsen. Se on tuttua.

Sadepäivän alkukin on muita rennompi. Rintaa avaavia hengityksiä, lahjaksi saatua tulsi-teetä, venyttelyä ja taustamusiikkia suoraan paketista. Myöhemmin ädin sirot 60-lukulaiset kumisaapasnilkkurit jalkaan, polaroideja ja porkkanasämpylöitä.

Uimaan menen vasta huomenna.