Pitkästä aikaa pilkahdus taivaalla, ujo lupaus keväästä ja sen mukanaan tuomista pidemmistä päivistä. Ehkäpä tämä pimeys sittenkin taittuu, vaikka se loputtomalta aina tähän aikaan vuotta tuntuukin.
Kuuntelen talven ääniä. Tykkään lumen narskumisesta kenkää vasten sekä sen häikäisevästä puhtaudesta. Meri lepää horroksessa jään alla, kun kävelemme Tokoinlahden poikki leppoisana tammikuun sunnuntaina. Hiukset huurtuvat valkeiksi hupun reunaan. Mielessä on laskiaispulla ja iltapäivän raukea vaeltelu. Onni, ei sen enempää.
Joskus pelkkä lähellä oleminen riittää. Toisen vierestä herääminen, kainaloon kietoutuminen keskellä pimeintä yötä. Lämmön tunne iholta iholle. Se, kun voi kuulla toisen kehräävän niskahiuksia vasten ja pitävän kiinni, ettei vahingossa pääsisi putoamaan.












