Äsken tumma metsä nielaisi varjoni ja sulauduin kosteudesta pehmeään multaan, jo maatuvien lehtien tuoksuun. Täällä en ole ollut aivan liian pitkään aikaan. Jalkani tunsivat edelleen tutun polun kivineen ja juurakkoineen, vaikka silmä ei pilkkopimeässä maastoa erottanutkaan. Lauloimme hiljaa yhdessä Beth Gibbonsin kanssa, hengitin syvään syksyä ja ihastelin hitaasti ohi lipuvien pilvien purppuraa maatessani puunrungolla. Annoin ajan kulua ja yritin päästää irti turhasta.

Kun vain ymmärtää pysähtyä hetkeksi, muistaa miten paljosta voikaan olla kiitollinen.